Mistä löytyy paikan henki?

Moni meistä osaa nimetä rakennettuja paikkoja, joilla on jokin positiivinen ominaispiirre, jonka vuoksi paikassa viihtyy ja jonne tulee hakeutuneeksi yhä uudestaan. Sitten on niitä paikkoja, jotka ohitetaan vailla tuntemuksia tai joista tekee mieli päästä pois. Paikalla joko on tai ei ole henkeä, ja sen voi synnyttää tai hävittää. Onko sellaisella väliä ja kokevatko kaikki ilmiön samoin?

Seuraan intensiivisesti sivusta, kun kotipitäjääni kaavoitettua suurehkoa pientaloaluetta markkinoidaan potentiaalisille tontinetsijöille. Myyntikohteena on maanviljelyskäytössä ollut pelto, johon kuuluu hieman metsää ja joka rajoittuu osin valtatiehen, osin virtakapeikkoon, osin puustoiseen ja osin avaraan maisemaan. Kaavaan merkityt lähivirkistysalueet rakennetaan vasta viimeiseksi eli sitten, kun asukkaita on asettunut alueelle. Virran partaalle ei ole piirretty venesatamaa ja valtatien melua vasten kasattavia maamassoja ei tulla muotoilemaan jännittävästi. Jokainen tulija saanee rakentaa tontilleen mielensä mukaisen ja näköisen pientalon. Saadaanko näillä eväillä paikalle oma henki? Mikä saisi ihmiset valitsemaan asuinpaikakseen juuri tämän alueen, jolla ei näyttäisi olevan persoonallisia piirteitä saati yhteisöllisyyttä tukevia elementtejä?

Entä mitä miettii se talotehtaan myyjä, jonka kanssa Pälkäneen Roholasta tontin valinneen rakentajan kanssa hän hieroo talopakettikauppoja? Välittääkö hän siitä, mitä kaava sanoo valtakunnallisesti arvokkaan maisemakokonaisuuden säilyttämisestä tai kulttuurihistoriasta, vaikka saisi sellaiseen tutustuakin? Mihin olemassa olevien rakennusten piirteisiin uuden talon edes tulisi sopeutua, kun ei varsinaisesti olla rakentamassa vanhaan taajamaan? Vaikka rakentaja suomalaiseen tapaan ei edellyttäisi pientaloltaan muuta kuin sopivan määrän tilaa oikein järjesteltynä, ei talokauppiaskaan emmi myydä omaa tuotettaan Hangosta Ivaloon maastonmuodoista välittämättä. Jos paikan hengellä olisi väliä, valkoista kivitaloa ei kaupattaisi perinnemaisemaan.

Minun itseni on vaikea aistia paikan henkeä sekalaisista valmistaloista kasatuilla alueilla, joissa ei ole asukkaiden yhteistä elämää ja jossa asujaimistoa edustavat vain työikäiset tai nuoremmat. Ei oikeastaan ole merkitystä silläkään, onko paikka rakennettu alun perin talonäyttelypaikaksi vai perinteisellä tavalla talo kerrallaan - yhtä kaikki uudet pientaloalueet muistuttavat keskimäärin vain seinien sisäpuolisia asukkaiden paristojen latauspisteitä. Päiväsaikaan kukin on poistunut tahoilleen työhön ja kouluun, kuka minnekin. Vanhuksia ei tällaisella alueella näy, koska he eivät enää jaksa hoitaa pihaa eivätkä he nykyään kuulu ydinperheeseen. Uudet sukupolvet, jotka ovat kasvaneet viihdyttämään itseään älylaittein omissa oloissaan, eivät toki osaa kaivatakaan asuinalueen yhteistä olohuonetta tai viljelypalstaa, mutta näillä voisi luoda paikan henkeä jopa sinne Pälkäneen Roholaan, jonne ei ainakaan kunnan varoin olla toistaiseksi luomassa muista kaavapelloista poikkeavaa vetovoimatekijää.

Samoilin äskettäin paikallisoppaan mukana Helsingin Jätkäsaaressa. Kokonainen uusi kaupunginosa on nousemassa entisen konttisataman tilalle, eikä arkkitehtuurilla näytä olevan kiinnekohtia historiaan. Kumminkin meren ääreltä löytyy kaikille yhteistä kaupunkitilaa, ja satamatoiminnoista tyhjentyneelle alueelle on saatu luoduksi monenlaisia urbaaneja kohtaamispaikkoja. Paikan henkeä voi luoda suunnittelemalla. Kuka muka haluaisi muuttaa pitkäksi aikaa Jätkäsaareen, ellei sieltä löytyisi meren läheisyyttä, leikkipuistoja, rantakatuja, kahviloita ja puhuttelevaa arkkitehtuuria?

Mikäli rakennuskulttuuri on mukana muovaamassa paikalle henkeä, niin silloin siihen lukeutuu samankaltaisten piirteiden toistuvuutta. Tampereen Pispalanharjun pikkuruisia puutaloja rakensivat aikoinaan pienituloiset tehdastyöläiset, ja tänä päivänä alue vetää puoleensa maiseman ihailijoita, kujilla samoilijoita ja asukkaiksi taitelijaboheemeja, joille riittää pieni tonttipohja ja kaupungin palvelujen läheisyys. Vanhat siirtolapuutarhat ovat omintakeisia pienimittakaavaisia mökkiyhdyskuntia, joissa pihaelämä kukoistaa keväästä syksyyn ja joissa ylläpidetään talkoilla yhteisalueita ja -rakennuksia. Yhtä lailla paikan henkeä voi tavoittaa jonkin tietyn rakennusaikakauden kaupunkikortteleissa, joista löytyy kivijalkamyymälöitä ja -kahviloita.

Jos ihmiset muuttavat pois kuihtuvalta maaseudulta, samalla katoaa entinen elämä ja vanhat rakennukset pihoineen muuttuvat pelkiksi kuoriksi vailla käyttöä. Jos sitten samat ihmiset siirtyvät uudelle asuinalueelle, joka vähitellen täyttyy uniikeista pientaloista, joiden asujat eivät naapuriapua kaipaa, niin entisen paikan henki ei enää seuraa perässä. Alue voi olla ulkoisesti korrekti mutta samalla hengetön.

Omassa naapurustossani asuu eri ikäisiä ihmisiä. Niin kiire ei ole milloinkaan, etteivätkö kylänraitilla kävelijät tavatessaan pysähtyisi vaihtamaan lyhyesti pari sanaa. Useimmat viettävät aikaa pihalla puutarhaa kohentaen tai verstaassa askaroiden. Samalla reviirillä elelee kissoja ja poneja. Paikan hengen aistin vahvana.

Alikyläntie 14, 36600 PÄLKÄNE, puh. 040 - 540 8762
sallapaakkunainen@ark-akkuna.fi

© Arkkitehtitoimisto Akkuna 2018. All rights reserved. Site by Pelismo Oy / p+web®