80-luvun riskibisneksistä maksavat viattomat - tarina vajonneesta rivitalosta

Jotta rakennus kestäisi aikaa, niin sillä tulee olla ennen muuta lujat perustukset ja pitävä vesikatto. Perustustapa valitaan pohjatutkimuksesta saadun informaation perusteella, ja hetteikköisillä rakennuspaikoilla tarvitaan normaalisti syvälle ulottuvia paaluja. Mutta jos maapohjan huteruuden aiheuttaa lahoava orgaaninen kaatopaikkajäte, tällaiselle rakennuspaikalle ei tee mieli rakentaa. Miksi Pälkäneellä rakennettiin vuonna 1988, siitä kerron nyt.

80-luvun noususuhdanteen aikana rakennettiin paljon ja kaikkialla eri tahojen toimesta. Pieni rakennusliike sattui omistamaan tonttimaata Pälkäneen kuntakeskustasta paikasta, joka kiinnosti myös kuntaa. Tuon maa-alueen hankkimalla ja ympäröivät maat yhdistämällä kunnalla olisi sopiva rakennuspaikka uudelle päiväkodille. Kunta päätti suostutella rakennusliikkeen maanvaihtokauppoihin niin, että se saisi korvaavaa rakennusmaata lähistöltä, jotta sen bisnekset eivät vesittyisi.

Ulkopaikkakuntalaiselle rakennusliikkeelle tarjottiin keskustatontin vastineeksi 4000 neliötä harjumaata kuntakeskustan liepeiltä. Paikalle oli ehätetty kaavoittaa päiväkoti, mutta rakentajalla oli mielessään rivitalo, joille oli kysyntää ja joita saattoi monistaa tutulla mallilla lähipitäjiin. Sellaisen voisi rakentaa harjutontille poikkeusluvalla, joka lääninhallitukselta lopulta saatiin. Talo saatiin pystyyn, ja siihen muuttivat onnelliset osakekirjan ostaneet asukkaat.

Kului kymmenen vuotta. Talon seiniin oli ilmestynyt halkeamia ja lattian todettiin painuneen. Vatupassin kupla ei asettunut periaatteessa vaakasuoralla lattialla merkkiviivojen väliin. Jokin oli vinossa. Alkoi paljastua karmea totuus. Rivitalo oli rakennettu täytetyn entisen soranottomontun päälle. Kun soranotto oli aikanaan lopetettu, kunta oli ajanut kuoppaan erilaista jätettä kannoista ja multaisista ojankaivumaista alkaen parikymmentä vuotta. Kuoppaa ei valvonut kukaan, ja silloin sitä hyväksikäyttivät muutkin jätteenkäsittelijät. Kukaan ei oikeastaan ollut perillä siitä, mitä kaikkea kuopan syövereihin oli ajettu. Lopulta 80-luvulla roina peitettiin paksulla hiekkakerroksella ja ympäristö kaunistui. Tontti saatiin näyttämään kelpo rakennusmaalta, jolla voisi käydä kauppaa.

Hyväuskoinen rakennusliike osti entisen kaatopaikan rakennusmaaksi. Tontin historiaa ei suuremmin selvitetty ostajalle, joka ei osannut epäillä mitään. Kunta ei rivitalon rakennuslupavaiheessa vaatinut tehtäväksi pohjatutkimuksia, vaikka rakennuksen suunnittelija haistoi palaneen käryä. Aika teki tehtävänsä ja jätekuopassa muhinut orgaaninen aines alkoi lahota. Rivitalo alkoi painua ja rakenteet vaurioitua. Vuonna 2009 turvauduttiin hätäapuun, kun lattian alle injektoitiin paisuvaa polymeeriä tukirakenteeksi. Korjausyritys tuli hintavaksi, mutta vajoaminen ei pysähtynyt. Tällä hetkellä yhdessä asunnossa asutaan sinnikkäästi, mutta naapurit ovat lähteneet käpälämäkeen. Rivitalo on menettänyt arvonsa ja osakkeenomistajat omaisuutensa. Kenen on vastuu tapahtuneesta?

Vaikka rakentamisesta on kulunut aikaa 30 vuotta, niin syyttävällä sormella on helpointa osoittaa maanvaihtokauppoja esittänyttä Pälkäneen kuntaa. Miksei sille itselleen kelvannut päiväkodin kaavatontti jätemontun päällä? Miksi rakennusliikkeelle ei etsitty mitä tahansa muuta korvaavaa maata kuin entinen kaatopaikka vastineeksi sen omistamasta keskustatontista? Oliko silloinen kunnanvaltuusto, joka maakaupasta päätti, oikeasti niin naiivi, että se luuli jätteiden pinnalle ajetun kolmen metrin hiekkakerroksen saattavan kiinteistön perustuskuntoon? Saattoi hyvin ollakin, sillä nykyisenä kunnan luottamushenkilönä tiedän, että monenlaisella osaamistaustalla päätetään eri asioista. Selvää kuitenkin on, että pienessä pitäjässä jokainen päättäjä tiesi kaatopaikasta. Kun kaikki tuntui käyvän kaupaksi, niin tilanteeseen tartuttiin.

Mikä sitten on rakennusliikkeen vastuu, joka ehti ajautua konkurssiin rakentamisen kiivaiden vuosien jälkeen? Sen olisi pitänyt ymmärtää suorittaa järeät maaperätutkimukset siitä huolimatta, että kunta ei niitä vaatinut. Se tyytyi jonkinlaisiin pohjatutkimustuloksiin, jotka eivät paljastaneet mitään epäilyttävää. Rakentamisen laatua sinänsä ei käynyt moittiminen, koska Pälkäneen asuntotuotantokohde oli ainoa, josta löytyi rakentajan mukaan rakennevaurioita.

Onko tavallisella osakkeenostajalla vastuuta siitä, että hän tekee riskisijoituksen ja hankkii kodin upouudesta rivitalosta, joka vuosikymmenen päästä alkaa vajota? On julmaa väittää, että jossain määrin on. Pälkäne ei ole ainoa kunta, jossa on rakennettu kaatopaikan päälle. Talonrakentajan tai asunnonostajan pitäisi jaksaa selvittää taustoja riittävästi, ennen kuin sijoittaa omaisuuksia kohteeseen, joka on tuotettu rahankiilto silmissä. Toki Pälkäneen tapauksessa kaikki sympatia on nyt vajonneen rivitalon asukkaiden puolella. Ei maallikolta voi edellyttää mitä tahansa ja on lähtökohtaisesti väärin, että uusi rakennus ei täytä laatukriteerejä. On räikeästi väärin, että ostetun asunnon arvo menetetään syystä, johon ostaja ei ole voinut perehtyä.

Paraikaa Pälkäneellä riidellään korvausvastuista. Muualla Suomessa asukkaille on korvattu, jos vääränlaiselle tontille rakennettu asuintalo on pitänyt purkaa. Myös maineenmenetys maksaa, ja se voi tulla yksittäisen rivitalon lunastamista kalliimmaksi.

Alikyläntie 14, 36600 PÄLKÄNE, puh. 040 - 540 8762
sallapaakkunainen@ark-akkuna.fi

© Arkkitehtitoimisto Akkuna 2019. All rights reserved. Site by Pelismo Oy / p+web®