Asetus rakennusten kosteusteknisestä toimivuudesta – vihdoinkin!

 

Räntäsateisena lokakuun viikonloppuna on mukavasti aikaa kirjoittaa uusi blogikirjoitus. Eikä mikään voisi olla tähän hetkeen sopivampi aihe kuin kosteus rakentamisessa.

Yle Uutiset kertoi tällä viikolla, että ensi vuonna tulee voimaan asetus uudisrakentamisen kosteudenhallinnasta. Lainsäädäntötyötä on edeltänyt tarve löytää tosiasialliset keinot rakennusten terveellisyyttä koskevien säädösten noudattamiseksi. Suomen rakentamismääräyskokoelman osa C2 eli Kosteus, määräykset ja ohjeet 1998 kaipaa myös päivitystä. Paljon kipeämmin päivitystä kaipaisi rakennusalan asennoituminen kosteuden tematiikkaan.

Suomessa ei ole suhtauduttu vuosikymmeniin riittävällä vakavuudella ilmiselviin haittoihin, joita vesi eri olomuodoissa aiheuttaa rakennusten rakenteille ja käyttäjille eli ihmisille. Ongelmat ovat kytköksissä halpaan rakentamiseen, huonoon suunnitteluun, kiireeseen ja vääränlaisiin materiaaleihin, ja erinäisistä syistä vallitseviin toimintatapoihin ei ole välitetty puuttua aiemmin. Kun rakentaminen muuttui sotien jälkeen kertarytinällä liiketaloudelliseksi, vastedes rakennusten rakentaja ja käyttäjä yhä harvemmin edustivat samaa tahoa. Opittu rakentamisen tapaperintö haihtui savuna ilmaan, kun aikataulut ja elementtinosturien liikeradat alkoivat määrittää prosesseja. Alkoi syntyä vakiona sutta ja sekundaa, kun huonolaatuisen rakentamisen lopputuotteen ominaisuuksista eivät joutuneet kärsimään liikemiehet.

Mistä kosteutta tulee ihan uusiin rakennuksiin? Yksin työmaat perustetaan useimmiten taivasalle ja perustuksia varten tehdään kaivannot kosteaan ja jopa vetiseen maahan. Ympäristö pitäisi teoriassa kuivattaa, jotta rakennuksen elinkaaren alkupää ei saisi ”märkää lähtöä”. Rakennuspaikoiksi valikoituu tontteja sieltä, missä talous kasvaa ja muuttoliikenne tihentää asutusta - ei ensisijaisesti sieltä, missä maaperä olisi soveliainta tai pinnanmuodot ohjaisivat veden rakennuksista poispäin. Suomessa on yhä tuiki harvinaista rakentaa taloa sääsuojan alla, koska sellainen lisää rakentamisen kustannuksia. Edes työmaalle rahdattuja materiaaleja ei aina sääsuojata, vaikka jo tiedetään, kuinka kosteus jää muhimaan märkinä seinille asennettuihin hengittämättömiin eristevilloihin muovikalvon taakse. Arkkitehdit rakastavat yhä rakennusten laatikkomuotoja ilman räystäitä, ja jos näin tekee, yksityiskohtien muun suunnittelun ja itse rakentamisen tulisi olla huippulaatuista. Mutta Suomessa ei ole: Keski-Euroopassa viimeistely ja toleranssit ovat todistetusti meikäläistä paremmalla tolalla. Julkisen rakentamisen kilpailutuspakko ennustaa harmillisen usein heikkoa suunnittelu- ja rakentamisen laatua - sekä kosteusvaurioita.

Kaikki rakennusta ympäröivä kosteus ei ole peräisin maaperästä tai ilmastosta. Vettä tuomalla tuodaan nykyajan rakennuksiin. Vesijohdotukset ja viemäröinti kuuluvat itsestään selvästi taloihin, asuntovarusteluun luetaan erilaiset kosteat ja märkätilat, lämmitysjärjestelmän osana saatetaan tarvita rakenteeseen piilotettua vettä ja hoitolaitoksiin asennetaan sprinklerjärjestelmiä. Vaikka järjestelmät säilyisivät rikkoutumatta, vähintään näkymätöntä vesihöyryä liikkuu rakenteisiin ilmansulkujen epätiiveyskohdista ja ilmastoinnin mukana. Ellei tämä vesi haihdu rakenteista, kasvualusta homeille on valmis. Terveellisiä ja massiivisia materiaaleja, rossipohjalattiaa ja perinteistä ilmanvaihtotapaa, joihin ei liity mainittavaa kosteusvauriopotentiaalia, pidetään rakentajapiireissä vanhanaikaisina ja kalliina.

Paljon jää kosteudenhallinta-asetuksen lanseeraamisen jälkeenkin sen varaan, kuinka laatuasenteet omaksutaan rakentamisen koko ketjussa rakentamispäätöksestä maaliviivalle saakka. Uusi asetus toisi isoille työmaille ns. kosteudenhallintavalvojat entisten valvojien rinnalle. Mutta kuka puolestaan valvoo, että uusi valvoja hoitaa tehtävänsä?

Oululaiset ovat kehittäneet kerrassaan kelvollisen toimintamallin vähentää kosteusvaurioriskiä rakennuksen koko elinkaaren ajan. Kuivaketju10-nimeä kantavassa mallissa toimenpiteet kohdennetaan kymmeneen keskeisimpään kosteusriskiin, joista rakennuksen huono ylläpito on yksi ja rakentamisen riittämätön kokonaisaikataulu yksittäisriskien äiti. Esiin tuodut riskit eivät sisällä mitään yllättävää, mutta päivänselvyyksiä pitää nykyään sanallistaa ja konkretisoida.

Kaikkinensa rakennusten kosteusvauriot aiheuttavat niin merkittävän ja kalliin uhkan kansanterveydelle, että sanktioita vaurioiden aiheuttajille pitäisi voida jakaa konkreettisesti. Kun rakentaminen eri muodoissa on kilpailtua ja hinta ratkaisee, aina löytyy joku, joka oikaisee säännöissä ja onnistuu. Pelkän hankintahinnan siis ei saisi ratkaista, mutta se ratkaisee rakennusalalla, jossa kaikki maksaa tuntipalkoista alkaen. Toimintatavat ovat vakiintuneet ja syrjäkylien liikuntahalleja kelpaavat rakentamaan kaikenkarvaiset ämpäriurakoitsijat.

Kosteudenhallinta-asetukselle on kuitenkin selkeä tilaus, paljon selkeämpi kuin aiemmin laille rakennuksen energiatodistuksesta, jolla energian tuhlaamista ei näkyvästi saada suitsituksi. Vesilammikot näkyvät sokkelinvierustoilla ja home tuntuu nenässä.

Kuinkahan moni tänä kesänä työmaavaiheessa ollut suomalainen rakennus saa edes kohtuulliset ”kuivapisteet” tilaajalle luovuttamisen yhteydessä?