Talotekniikan vallankaappaus

Tämä ei ollut bloginkirjoittajan alkuperäinen suunnitelma, mutta ajankohtaisista kotimaan ja maailman tapahtumista tulee ammennettua joko asiaa tai aasinsiltoja valitsemiini teemoihin. Tällä viikolla on viljelty vallankaappaus-termiä perussuomalaisen puolueen hajaannuksen yhteydessä, ja minäpä ajattelin seuraavaksi käsitellä sitä, kuinka talotekniikka on ryminällä noussut hallitsevaan asemaan vanhojen julkisten rakennusten korjausprojekteissa.

Kollega ja minä olemme puuhanneet kuluneina kuukausina kahden korjausprojektin parissa: suunnittelupöydälle päätyivät 1950-luvulla tiilestä muurattu kansakoulu ja 1970-lukua edustava tasakattoinen seurakuntakeskus. Vaikka rakennuksilla ei paljonkaan ollut ulkonäöllisiä tai toiminnallisia yhtäläisyyksiä ja korjauksen laajuuskin niissä vaihteli, molemmissa projekteissa työlistalle kirjoitettiin talotekniikan uusiminen. Tällainenhan kuuluu automaattisesti asiaan, mikäli edellisestä korjaamisesta tai alkuperäisestä uudisrakentamisesta on kulunut aikaa kymmeniä vuosia, ja tässä ajassa niin tekniikka kuin rakentamisen määräyksetkin ovat muuttuneet.

Uudet rakennukset sisältävät paljon suunniteltua tekniikkaa, ja taitavat arkkitehdit osaavat kätkeä sen huomaamattomaksi kokonaisuuden osaksi. Perinteisiin rakennuksiin kuuluivat näkyvimpinä tekniikan osina tilaryhmäkohtaiset muuratut savupiiput ja tulisijat, jotka ottivat osaa lämmitykseen ja ilmanvaihtoon. Pintaan asennetut sähköjohdot saatettiin puolestaan ylitapetoida, mutta oli makuasia, kuinka visuaalisesti häiritsevinä ne koettiin. Myöhemmin yleistyivät ikkunoiden alle asennetut lämmönluovuttimet eli radiaattorit, jotka saivat käyttövoimansa kattilahuoneessa lämmitetystä vedestä. Nämä kaikki mahtuivat ja sopivat vielä kohtalaisen hyvin sisustuksiin, ja muuratut piiput ryhdistivät puukaupunkien kattomaisemaa.

Nykyajan talotekniikkaa voi pitää kokonaan uutena rakennusosana, joka vyöryy korjauskohteissa katoille, ullakoille, lattioihin, käytäville, huoneisiin ja seinäpinnoille – siis kaikkialle ja asiaan kuuluvana itsestäänselvyytenä. Pelkästään ilmanvaihtotekniikka on massiivista. Vesikatoille sijoitetaan näkyviä konehuoneita ja kanavistot tarvitsevat osansa huonekorkeudesta ja ison osan kylmäullakoista harjakaton alla. Elämän ja työnteon sähköistyminen ilmenee seinäpintoja pitkin longertavina valkoisina johtokouruina. Kaikki vie valtavasti tilaa ja näyttää vanhassa ympäristössä totaalisen vieraalta – eikä kukaan muu kuin ehkä arkkitehti näytä asiasta välittävän.

Tekniikan ylivoima osana rakentamista näyttäytyy työmaakierroksilla ja -kokouksissa. Miesvaltaisen hanketiimin jäsenet keskittyvät puhumaan ilmastoinnin puhtauskokeista, automatiikan lähdekoodeista ja patteriventtiilien muutoksista. Arkkitehtisuunnittelijalla ei ole vastinparinaan arkkitehtiurakoitsijaa, eivätkä säätöjä vaatimattomat lattialaatat tai pöydänkannet herätä sen kummemmin keskustelua tai mielenkiintoa. Omasta näkökulmastani tilojen harmonisuus ja kauneus on uhrattu aikoja sitten talotekniikalle, jonka visuaalisuuteen ei ole valmistajien taholta liiemmin panostettu. Tekniikkaa pidetään tärkeänä tekniikan, ei ulkonäköasioiden vuoksi, ja voisin katsoa sen syrjäyttäneen arkkitehtuurin kokonaan perusrakentamisen kohdalla. Mutta koska se näkyy, kuuluu ja tuntuu, sillä pitäisi olla nykyistä kehittyneempi olemus. Ennen vanhaan harjakaton puhkaisi savupiippujen säännöllinen rivi, mutta nyt silmiin erottuu katonlappeille ripoteltujen puhaltimien, hajottajien ja tuuletusputkien sekava meri, jonne sopivat sekaan uimaan lumiesteet ja kattosillat. Vain me visualistit häiriinnymme näkemästämme.

Ihminen fyysisenä olentona ei ole kehittynyt elintoiminnoiltaan erilaiseksi viimeiseen - sanotaanko vaikka - tuhanteen vuoteen. Voin hyvin ymmärtää arkea helpottavan sähkötekniikan näkyvän osallisuuden elämässämme, mutta en suostu käsittämään, miksemme edelleen voisi tulla toimeen ilman koneellista ilmanvaihtoa, jonka hankkiminen ja ylläpito maksavat maltaita ja joka pilaa vanhojen rakennusten ulkonäön niin ulkoa kuin sisältäkin. Sisäilmaongelmista olen avautunut aiemmin, mutta yhä useampi jo tunnustaa, että koneellisella ilmanvaihdolla on osuutensa hengityssairauksiin ja astma-altistuksiin.

Joudun olosuhteiden pakosta pitämään itseni kiinnostuneena modernista talotekniikasta. En pystyisi ehdottamaan yhdellekään LVI-suunnittelijalle, että ilmastointikanava voidaan yhtä hyvin kuljettaa varastovyöhykkeen kuin seurakuntatalon pääaulankin poikki, ellen hiukkaakaan tuntisi aihepiiriä. Lähtötilanne valitettavasti on vain aina se, että vanha rakennus on menossa pilalle uuden talotekniikan takia. Kuka innovoisi sitä siedettävämmäksi? Entä kuka palauttaisi repertuaariin takaisin painovoimaisen ilmanvaihtotavan?