Suo ja kuokka – vai onko koronapakolaiselle vaihtoehtoja maaseudulla?

 

 

Koronapandemia rantautui Suomeen kevätlumien aikaan ja mullisti arkemme ja vapaa-aikamme. Ennen Uudenmaan hetkellistä sulkemista kynnelle kykenevät etelän ihmiset pakenivat eristyksiin vapaa-ajan asunnoilleen Kehä III:n pohjoispuolelle, ja lentokieltojen takia moni alkoi tarkastella Suomen karttaa tarkemmin kuin tähän asti. Hankkisiko meidänkin perheemme kesämökin vai muuttaisiko kokonaan maalle väljemmille maille turvaetäisyyksien päähän?

Kauan ennen tietoisuutta pandemioista ja ilmastonmuutoksista maaseudun kaavapeltoja on kaupattu tonteiksi polkuhintaan ajatuksella, että ”kun nyt edes joku asettuisi veronmaksajaksi pitäjäämme, niin hänelle tasoitamme tien”. Mutta tuollaisen pysyvän asettumisen saati uudisraivaamisen maailma on menneisyyttä. Kilpailun kaupunkien koronapakolaisista voittavat ne kunnat, jotka ymmärtävät tarjota tulijoille muuta kuin pajukkoisen pellon maantienposkesta. Vain harva pystyy ankkuroitumaan johonkin fyysiseen karttapisteeseen, ellei ole varmuutta toimeentulosta aikana, jona Suomessa ei näytä kannattavan paperiteollisuuskaan. Ne taas, joita ei työssäkäynti tai vähävaraisuus rasita, eivät noita euron tontteja kiikaroi.

Eräs pälkäneläistynyt yrittäjä haistoi ajan tuulet ja lanseerasi maaseudun vuokrattavat sinkkutalot. Pienikokoisia omakotitaloja toki on ollut aiemminkin esillä ”uutuutena” esimerkiksi asuntomessuilla, mutta Luopioisten kirkonkylästä saadaan pian testituloksia siitä, kuinka matalan kynnyksen maaseutuasumisen kokeilu tiiviillä alueella voi johtaa pysyvämpään muuttoratkaisuun. Jos lämmitettäviä kotineliöitä on 27, pienelle pihalle mahtuu kiva terassi ja kämpän kuukausivuokra 390 €, niin enpä ihmettele, että sinkkukoteihin suorastaan tulvi asukashakemuksia. Kaiken kaikkiaan vuokralle tarjoaminen on se väline, jolla maaseutua voidaan myydä kaupunkien etätyöläisille.

Seuraavaksi herääkin kysymys, mihin siirrytään sinkkutalokylästä, mikäli vuokraseinät alkavat kaatua päälle ja säleverhojen kiinnipito naapurien takia kyllästyttää, mutta paluu kaupunkiin ei enää houkuta. Itsehän en usko siihen, että maaseudulle muutetaan pysyvästi niin, että ei samalla haikailtaisi laajempaa reviiriä kuin asutuskeskittymissä keskimäärin ja että kodin seinien ulkopuolinen pihatila ei olisi aktiivisessa käytössä oleva asunnon jatke. Maaseutu pursuaa vanhaa ostettavaa kiinteistö- ja rakennuskantaa, mutta koska sen kunto ja sijainti ratkaisee kaupat, halpa myyntihinta ei tässä ole samanlainen houkutin kuin tilavan asunnon halpa vuokra. On pomminvarma fakta, että heitteille jätetyn kiinteistön kunnostukseen palaa vähintään sama määrä euroja kuin uuden perustalon pystytykseen. Tietenkin on olemassa monenlaista vanhaa, ja asiantuntijaa apuna käyttäen voi varmistaa etukäteen, onko potentiaalinen ostokohde korjauskelpoinen. Hyvä sijainti ja valmis puutarha ovat jo elementteinä arvokkaita, vaikka tontilla könöttävää talovanhusta odottaisi purkutuomio. Tässäkään ei silti pidä vetää maallikon johtopäätöksiä pintailmeen perusteella.

Ostaisitko sinä asunnoksesi tyhjilleen jääneen vanhan kyläkoulun, jossa olisi parhaassa tapauksessa asuntosiipi valmiina? Vielä sotien jälkeen opettajat ja talonmies saattoivat asua koulurakennuksessa, joten hetikään ei tarvitsisi pohtia, kuinka muokata luokkahuoneista kotia. Keskiverto kaupunkilaiseläjä tai moni muukaan tuskin tarvitsee satamäärin lämmitettäviä neliöitä, mutta jos asumisen voisi yhdistää sopivaan yritystoimintaan, niin tuonkin rakennustyypin tarjontaa maaseudulla riittää huokeaan hintaan. Ja mikä parasta, hirsirunkoiset kivijalkakoulut ovat pääsääntöisesti ehjiä. Lähikylämme lakkautettu koulu palvelee tällä hetkellä pitopalvelu- ja juhlatapahtumayrityksen tukikohtana, ja vaikka kyseinen yrittäjä ei koulussa asukaan, niin joku toinen voisi niin tehdä: yhdistää elämänpiirin kaikki ulottuvuudet saman katon alle.

Kun on lukenut kesän kiinteistövälitysuutisia, niin koronavirus ei juuri ole heilauttanut omakotitalojen kauppaa suuntaan tai toiseen, mutta vapaa-ajan asunnot on miltei revitty käsistä. Kun sitten on vietetty kuukausi etätöissä omassa hyvin varustellussa lomaparatiisissa jossakin erämaan reunamilla, useammallakin on käynyt mielessä ajatus, voisiko kesämökistä olla pysyväksi kodiksi. Tässä kohdassa pitää malttaa mielensä. Kunnat ovat kaavoitusvälineen avulla osoittaneet alueita eri tarkoitukseen, ja jos henkilökohtainen lomarannikko on nimenomaan lomakäyttöön osoitettu, niin säännöstä ei niin vain poiketa. Varakas eläkeläispariskunta ei toki muuta kaipaisi kuin hyvän tien perille ja vesijohdon, mutta lapsiperhemuuttajista alkaisi kasautua painetta koulukyytien järjestämiseen. Mutta olisihan se lottovoitto muuttaa järvimaisemien äärelle, jonne ymmärtäväinen kunnanisä olisi järjestänyt valokuituyhteydet ja jonne ruokalähetti kuljettaisi tilatut ostokset. Jos vapaa-ajan kotien omistajaprofiilin kanssa voisi hiemankin pelata, kunta voisi joustaa kaavamääräyksistään ja hankkia itselleen tyytyväisiä veronmaksajia.

Mitä koronavirus lopultakin muutti? Vähintään sen, että nettityöläisen ei työtä suorittaakseen ole pakko asua kaupungissa. Jos lentoliikenne tyssää pandemiaan, niin vanhat perunanviljelytaidot ja elintarvikeomavaraisuus nousevat arvoon arvaamattomaan, joten oma takapihan kasvimaa ja mehukellari tekevät seuraavaksi paluun sinne, missä tontilla vain on tilaa. Kuokkaa ehkä sittenkin tarvitaan, mutta mahdollisesti toiseen tarkoitukseen kuin pelkästään rakennuspohjan raivaamiseen.