Pitääkö arkkitehdin suostua tinkimään arkkitehtuurista?

Blogikirjoitukseni otsikossa esiintyvä arkkitehtuurin käsite vaatii suomentamista. Mikä tahansa rakentaminen ei ole arkkitehtuuria, vaan Wikipediaa lainatakseni siihen kuuluu ”harkittu suunnittelu, onnistunut muotoilu, hienot näkymät, tilalliset elämykset sekä paikan oma henki”. Vaikkei aina tarvitsisi puhua rakennustaiteestakaan, arkkitehti kokemuksensa ja näkemyksensä pohjalta pyrkii tekemään mahdollisimman esteettisiä valintoja silloinkin, kun rakennuttaja ei erikseen sellaisia tilaa. Milloin arkkitehdin pitäisi itsenäisesti ymmärtää laskea rimaa, jolloin häntä jopa tultaisiin kiittämään tästä lähestymistavasta? Mitä vikaa siinä muuten on, että suunnittelija haluaa luoda kaunista tilaa ja ympäristöä?

Ammattimaisessa rakentamisessa on tyypillistä laatia hankkeelle kustannusarvio, ennen kuin varsinaista rakennussuunnittelua tilataan arkkitehdilta. Rakennuttajan laatutaso mutta myös rakennuskohteen käyttötarkoitus ja sijaintikin antavat arkkitehdille suunnitteluraamit. Suunnittelijan pitää ymmärtää keskittyä tilasuunnitteluun, jos maaseutupitäjän uuteen liikuntahalliin tilataan mestaruussarjapelit mahdollistava koripallosali, muttei esitetä vaatimuksia rakennuksen ulkonäölle. Tällaiseenkin rakennukseen on suotavaa sisällyttää estetiikkaa, mutta kun lähdetään karsimaan kustannuksia, niin suuri yleisö viis veisaa muutenkaan, vaikka alakattojen piilokiinnitysdetaljit korvattaisiin krouvimmalla ratkaisulla. Silloin kun hankebudjetista ei riitä jaettavaa, arkkitehdin ei kynsin hampain kannata taistella sellaisen valintansa puolesta, joka on enemmistölle yhdentekevä. Sen sijaan tällaisessa tapauksessa kannattaa satsata, jos mahdollista, rakennuksen julkisivuihin, joita katselevat kaikki ohikulkijat.

Mieleeni palaa viimesyksyinen realitysarja Sadan vuoden talo, jossa rakennuttaja antoi arkkitehdille melko vapaat kädet suunnitella komea pientalo Porin Pietniemeen. Rakennussuunnittelijaa ei siis millään tavoin kielletty luomasta, päinvastoin, mutta monimutkaiset muotovalinnat ja suorakulmasta poikkeavat ratkaisut näkyivät aikataulun venymisenä työmaalla, jonne palkatut kirvesmiehet eivät muutenkaan olleet tottuneet lukemaan ohjeita paperilta. Lopputulemana pientalo tuli maksamaan yli kaksinkertaisesti alkuperäiseen arvioon nähden - ihan liikaa ensikertarakennuttajan maksukykyyn nähden. Toki tässä rakennuskohteessa nimenomaan arkkitehtuuri maksoi, mutta ammattimaisemman työnjohdon ja urakoitsijakokoonpanon avulla olisi säästetty. Pietniemessä rakennustyömaalla paloi myös tupakkaa työaikana - mahdettiinkohan tämä nautinto eritellä tuntikirjanpitoon rakennuttajan maksettavaksi?

Arkkitehdin olisi joka tapauksessa hyvä olla perillä rakentamisen kustannusten muodostumisesta. Nykypäivänä, jolloin tuntihinnoiteltu käsityö on arvokasta, pitää olla ehdottoman hyvä käsitys asiakkaan maksukyvystä ja arvostuksista. Varsinkin silloin tunaroidaan pahasti, mikäli hankebudjetista haukkaa tuhdin osan pintakoristeet, mutta tilatoiminnallisuus jää ontumaan. Lepsu rakennuttaja voi todellakin aiheuttaa itse kustannuksien karkaamisen, mutta vastuullisesti toimiva arkkitehti ei edes halua päästää tilannetta siihen pisteeseen, että projektista jäisi suuhun paha maku. Tähän tarvitaan kokemusta.

Vaikka arkkitehtuurista suostuttaisiin maksamaankin, sen ei saa lähtökohtaisesti aiheuttaa rakennukselle kuntovaurioita. Nykytietämyksen valossa voidaan pitää arveluttavana valintana rakentaa tasakatto Suomen ilmastoon. Yhtä lailla on kyseenalaista maksattaa veronmaksajilla Finlandia-talon tiuhaan uusittavia julkisivuremontteja, kun Alvar Aallon aikanaan valitsema Carraran marmori ei kestä käyristymättä pohjoisia olosuhteita. Arkkitehdin valintoja saa arvostella silloin, kun ne johtavat ongelmiin, joista maksavat muut kuin itse suunnittelija. Ennen vanhaan suunnittelijamaestrot vastasivat myös rakenteellisista valinnoista. Mikäli nykyään havaitaan uudessa rakennuksessa kosteusvaurio, syyllistä osataan etsiä arkkitehdin lisäksi myös rakennesuunnittelusta sekä yhtä lailla rakentajien joukosta.

Arkkitehdin ei kuitenkaan saisi tinkiä arkkitehtuurista historiallisten tai rakennustaiteellisesti arvokkaiden rakennusten korjaamisen kohdalla. On kenties turhan ylevää puhua perinnerakennusten arkkitehtuurista, sillä niitä ei varta vasten ole paperilla suunniteltu. Estetiikkaa niihin kuitenkin sisältyy, ja pidän ongelmallisena, että harvalukuiset vanhat talot on ulotettu energiakorjausvelvollisten joukkoon silloinkin, kun saavutettava energiansäästö on kyseenalainen ja kun niiden ”arkkitehtuuri” menetetään korjausoperaatioissa melko varmasti. Joitakin kädenojennuksia toki voidaan tehdä nykyajalle: jos ilmalämpöpumppu säästää lämmityskuluissa ja se voidaan sijoittaa muualle kuin talon katujulkisivuun, sen avulla voidaan mahdollistaa vanhan talon asuminen ja säilyminen.

Arkkitehdin on viisasta kyseenalaistaa omat valintansa kokonaisuuden kustannustasapainon vuoksi. Toisinaan on parempi hylätä koko rakennushanke kuin joutua toteamaan, että arkkitehdin asiantuntemusta ei sillä kertaa arvosteta lainkaan.

Alikyläntie 14, 36600 PÄLKÄNE, puh. 040 - 540 8762
sallapaakkunainen@ark-akkuna.fi

© Arkkitehtitoimisto Akkuna 2019. All rights reserved. Site by Pelismo Oy / p+web®