Vieläkö nähdään kirkkorakennuksen suunnittelukilpailuja Ylivieskan jälkeen?

Tämänkertaisen kirjoitukseni otsikko kaipaa heti täsmennyksen. Kirkkorakennuksella tarkoitan Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvan seurakunnan pyhäkköä. En siis millään tavoin viittaa esimerkiksi islaminuskon moskeijoihin, mormonitemppeleihin tai ekumeenisiin hiljentymiskappeleihin.

Pohjoispohjanmaalaisen Ylivieskan evankelis-luterilaista seurakuntaa kohtasi tragedia pääsiäisenä 2016. Sen yli 200-vuotias aktiivisessa käytössä ollut puukirkko paloi käyttökelvottomaksi vahingonteon seurauksena. Melko pian tapahtuneesta toivuttuaan seurakunta päätti uuden kirkon rakentamisesta ja arkkitehtikilpailun julistamisesta parhaan mahdollisen rakennussuunnitelman hankkimiseksi. Kilpailu ratkesi viime viikolla ja voittaja valikoitui yli 200 kansainvälisen ehdotuksen joukosta. Arkkitehdille kirkon suunnittelutehtävä voi olla uran merkkipaalu, ja perinteisesti kirkkorakennuksille on valikoitu kylän paras tontti.

Mutta entä jos Ylivieska sijaitsisi pääkaupunkiseudulla, missä kirkkoon kuuluminen vähenee vähenemistään? Rohkenen veikata, että uutta kirkkorakennusta ei tuhopolton jälkeen olisi pystytetty, vaan menetys olisi kirjattu kiinteistötietoihin ja historiankirjoitukseen. Harvat kirkossakävijät olisivat voineet siirtyä osallistumaan naapuriseurakunnan messuihin.

Perinteiset kirkkorakennukset ovat muuttuneet kiinteistönpidolliseksi taakaksi niissäkin seurakunnissa, joissa kansaa vielä kokoontuu kirkonmenoihin. Ennen vuotta 1917 rakennetut kirkolliset rakennukset kiinteine sisustuksineen ja taideteoksineen ovat suojeltuja kirkkolain mukaan, ja ylläpidosta huolehtii yhä niukkenevia kirkollisveroja keräävä seurakunta. Vaikka puusta, tiilestä tai kivestä rakennettua perinteisesti katettua rakennusta ei suoranaisesti uhkaa rappeutuminen, ison tilan lämmittäminen maksaa ja paikoilleen museoitujen sekä määrältään nykyään ylimitoitettujen penkkirivien tilalle on mahdotonta kuvitella ajanmukaista toimintatilaa.

Suojellut kirkot oli suunniteltu pelkästään jumalanpalvelusta varten: pappi puhui ja kansa kuunteli ja veisasi virsiä. Toimintamalli säilyi muuttumattomana pitkään niin kauan kuin tapakulttuuriin kuului käydä kirkossa. Tuosta kulttuurista jäljellä ovat vielä konfirmaatiot ja vihkiseremoniat, joille historiallinen kirkkorakennus tarjoaa juhlavan kulissin, mutta perinteistä jumalanpalvelusta kokoontuu viettämään enää vähälukuinen joukko seurakuntalaisia. Talvikuukausina alkaakin olla tavallista, että isoja kirkkosaleja ei enää lämmitetä sunnuntaisin mukavuuslämpöisiksi harvojen sanankuulijoiden vuoksi, vaan messut vietetään seurakunnan pienemmissä kiinteistöissä kuten seurakuntataloissa ja kappeleissa. Kokonaan kylmilleen vanhoja kirkkoja ei parane jättää, sillä kalliit pilliurut eivät kestä kosteutta ja porstuoihin lisättyjen wc-tilojen vesijohdot ja viemärit ei siedä jäätymistä.

Vaikka tulevaisuudessa suojelusäännöt mahdollistaisivat kirkkosisustuksiin isojakin muutoksia, leimallisesti kirkoksi tunnistettavaa rakennusta voi olla hankala muuttaa muuhun käyttöön. Vanhojen kirkkorakennusten ympärille rakennettua hautausmaata ei voi siirtää pois hautarauhaa rikkomatta.

Uusimmat kirkkomme ovat monipuolisia kokoontumistiloja, jollaiseksi Ylivieskan seurakunnan arkkitehtikilpailun voittanut nimimerkki Trinitaskin on suunniteltu. Muunlainen ratkaisumalli ei ole enää mahdollinen yksin siitä näkökulmasta, että kirkko lakkaisi joskus olemasta kirkko, jolloin rakennus päätyisi kenties myyntilistalle. Harvinainen suomalainen esimerkki tällaisesta on Helsingin Pakilan seurakunnan entinen Paloheinän kirkko, jonka yksityinen yritys osti, peruskorjasi ja laajensi hoivapalvelurakennukseksi. Vuonna 1961 suunniteltua kosteusvaurioitunutta modernia rakennusta ehti uhata purkutuomiokin ennen pelastavan ostajan ilmaantumista.

Palaan vielä alussa esiin tuomiini hiljentymiskappeleihin. Tiloilla, joihin voi piipahtaa pakoon kadun melua ja joissa oven avaaja ei tiedustele tulijan uskonnollista vakaumusta mutta joissa sakraalirakennuksen tunnuspiirteitä ei ole peitelty, on tarvitsijoita ympäri maailman. Näiden tilojen penkeille istuja voi käpertyä omiin ajatuksiinsa. Hiljentymiskappeliarkkitehtuuriin kuuluu usein osana taitava luonnonvalon käsittely.

Urbaanin cityseurakunnan jumalanpalvelus taas voidaan pitää vaikka hämyisessä elokuvateatterissa.  

Alikyläntie 14, 36600 PÄLKÄNE, puh. 040 - 540 8762
sallapaakkunainen@ark-akkuna.fi

© Arkkitehtitoimisto Akkuna 2019. All rights reserved. Site by Pelismo Oy / p+web®