Viranomainenko rakentajan ja yrittäjän vihollinen?

Heinäkuun puolivälissä saatiin tavata mediasta, kuinka fitness-yrittäjä Jutta Gustafsbergin ja Juha Rouvisen Kuru Resort -nimeä kantanut Pirkanmaalle kaavailtu hyvinvointimatkailuhanke kaatui ELY-keskuksen valitukseen maankäyttö- ja rakennuslain vastaisuudesta. Yrittäjäpariskunta oli ehättänyt hankkia 34 hehtaaria maata metsäjärven ympäriltä, laatia rakennussuunnitelmat puitteiksi kokoontumisille, hemmotteluhoidoille, meditoinnille, ruokailulle, majoittumiselle ja saunomiselle sekä saada Tekes-rahaa ja Ylöjärven kaupungilta poikkeusluvan rakennusoikeuden ylittämiseen 100 %:lla. Vielä alkutalvesta kaikki näytti yrittäjien näkökulmasta upealta ja innostavalta, ja innostus tarttui seutukunnan elinvoimaa ja työllisyyttä ajaviin vaikuttajiinkin. Tässähän voittavat kaikki, ajateltiin.

Julkkisyrittäjien innostus vaihtui lopulta pettymykseen. Kun uutinen ELY-keskuksen väliintulosta levisi, moni puhisi myötätuntoisesta suuttumuksesta viranomaista kohtaan, joka torpedoi hyvin valmistellun matkailuhankkeen – ja sabotoi järjestelmällisesti yritystoimintaa Suomessa. Samalla herätti kummastusta, kuinka yksi ja sama ELY-keskus voi yhtä aikaa olla puoltamassa maaseudun elinvoiman edistämistä ja epäämässä rakennuslupia. Suunnitellun rakentamisprosessin raukeamisen jälkeen parivaljakko Gustafsberg ja Rouvinen peräänkuulutti blogissaan viranomaiselta parempaa asiakaspalvelua, jotta yrittäjä välttyisi turhalta työltä, mielipahalta ja rahan haaskaamiselta. Ulkopuolisena tarkkailijana uskon tietäväni, mikä hommassa meni mönkään.

Tarina ei kerro, miksi lähdettiin investoimaan maa-alueeseen, jolle ei ollut kaavoitettu likimainkaan riittävästi rakennusoikeutta matkailuhankkeen tarpeisiin nähden. Yrittäjien blogista voi kylläkin lukea, kuinka yksi maastossa makuupussissa nukuttu yö antoi sellaiset energiaväristykset, että nyt oli löydetty juuri oikea osoite liikeidean konkretisoimiseksi - mikään myyntilistoilla ollut valmiskohde ei nostattanut samanlaisia tunnetiloja. Tietenkin on voinut käydä niin, että maakiinteistön myyjä on ollut innokas tekemään kaupat, kun hän on todennut malttamattoman ostajan esittävän hyvin vähän tai ei lainkaan taustaa kartoittavia kysymyksiä. Sellainen olisikin ollut maallikon harhaanjohtamista, mikäli olisi annettu ymmärtää, että suurelle maa-alalle saa vapaasti rakentaa, kun näköpiirissä ei ole naapurikiinteistöjä.

Yksin ”liekeissä fiilistelevä” yrittäjä on kumminkin vastuussa eurojen kulumisesta kiinteistökauppaan ja arkkitehtitoimiston piirustuksiin. Mitä jos kuka tahansa varakas sijoittaja voisi käynnistää rakennushankkeita metsiin? Mitä jos Kurun Ison Majajärven ympäristössä olisi kasvanut rauhoitettuja puita tai sijainnut kiinteä muinaisjäännös, jolloin matkailukohteelle ei olisi voinut myöntää vapaasti rakennuslupaa? Mitä jos alueen kaavamääräykset eivät olisi mahdollistaneet matkailutoimintaa tai ne olisivat myöhemmin sallineet jonkin muun rakennushankkeen tunkeutumisen lähietäisyydelle niin, että meditoijille ei olisikaan voinut taata rauhaa ja hiljaisuutta?

Mutta minkä vuoksi Ylöjärven kaupunki myönsi Kuru Resortille poikkeusluvan rakennusoikeuden tuntuvaan ylittämiseen sekä rakennusmassojen määräysten mukaisen rantaetäisyyden alittamiseen? Kyllähän kaupungin rakennus- ja kaavoitusviranomaisten tulisi tuntea lainsäädäntö, jonka perusteella rakentamisen tulee pysytellä tarkasti kaavan ja rakennusjärjestyksen mukaisena. Epäilen käyneen niin, että tarjolla ollut maaseudun elinvoimaa edistävä ja työllisyyttä tukeva hanke oli liian houkutteleva torjuttavaksi. Sen on täytynyt vaikuttaa lottovoitolta, että businessenkeli oli päättänyt kohdistaa kasvunäkymiä lupaavan toimeliaisuutensa kunnan alueella sijaitsevaan korpimetsään, jollaisia maassamme riittää neliökilometreittäin. Tässä kohdassa viranomaisen olisi tullut muistaa roolinsa, ja se olisi hyvin voinut ohjata yrittäjän käynnistämään kaavamuutosprosessin, jota ELY-keskuskin tarjosi ratkaisuksi pattitilanteeseen.

Miksei yrittäjä halunnut lähteä pari vuotta kestävään kaavoitusrumbaan? Ajatuskin hitaasta menettelystä mahdollisine valituskierroksineen vei maun hankkeesta, joka piti olla valmis rakentumaan yrittäjän omassa aikataulussa. Mielipahalta olisi luultavimmin vältytty, kun olisi ensin maltettu selvittää rakentamisen ehdot ja vasta sitten ryhdytty investoimaan ja suunnittelemaan. Lakia pitää noudattaa monessa muussakin yhteydessä. Vai pitäisikö viranomaisen joustaa nopeusrajoitusten valvomisessa siinä tapauksessa, että autoilija on tullut hankkineeksi lujempaa kuin 120 kilometriä tunnissa kulkevan menopelin?

Omassa ammatissani huomaan, että toisinaan tunne sokaisee ja peittoaa järjen, kun asiakkaan silmissä siintää visio toteutuneesta uudisrakennus- tai korjaussuunnitelmasta ja lupabyrokratiaan ei paneuduta alusta pitäen huolellisesti. Ensikertalainen kiinteistöinvestoija ei kenties tule ajatelleeksi, että rahalla ei saa kaupan päälle oikeutta toimia mielensä mukaan omistamallaan maapohjalla. Ei kumminkaan ole valvovan viranomaisen velvollisuus silottaa jälkikäteen tietä, mikäli hankittu kiinteistöomaisuus ei ole toivotulla tavalla rakennuskelpoinen. Aina ja kaikkialla kannattaa hankkia opastusta etukäteen, kun suunnittelee patikkaretkeä ja leiriytymistä vieraaseen maastoon.