Sata tonnia turhasta konsulttityöstä

 

Muutamaan otteeseen työurani aikana on käynyt niin, että suunnitelmavaiheeseen edennyt julkisen tahon korjausrakennushanke on hylätty taloudellisen kannattamattomuuden vuoksi. Ennen kuin hankkeelle on palkattu varsinaiset rakennussuunnittelijat, on ensin pitänyt pohtia monenlaisia korjausvaihtoehtoja ja tulevaisuuden toiminnan vaatimia tilantarpeita sekä hankkia asiantuntijataholta alustava kustannusarvio. Ennen kuin on päästy lähellekään varsinaista urakkalaskentadokumenttien laatimista, jonkun on pitänyt ”myydä” hanke päättäjille, toisen tehdä kuntotutkimus, kosteusanalyysi, asbestikartoitus ja kolmannen (= arkkitehdin) mitata rakennus (koska lähtötiedoiksi luovutetut vanhat piirustukset eivät ikinä pidä paikkaansa), haastatella rakennuksen tulevia käyttäjiä, kyseenalaistaa tilaohjelman mahtuminen pohjaraameihin sekä matkustaa lukuisia kertoja esittelemässä luonnoksia tilaajataholle, joka ei sattumoisin pidä majaansa arkkitehdin kotikulmilla. Muutamaa viikkoa ennen laskenta-asiakirjojen luovutusta on vielä havaittu ilmanvaihdon tilavarausten törmääminen ristiin arkkitehtuurin kanssa. Viimeisinä luovutusdeadlinea edeltävinä päivinä arkkitehti ei ole joutanut nukkumaan, sillä kalustekaavioissa, tiedostojen nimeämisissä ja piirto-ohjelman kynäasetuksissa on riittänyt tarkistettavaa.

Sitten saadaan urakkalaskentatulokset. Puutteellisten lähtötietojen varassa tehty alustava kustannusarvio ei ole ottanut huomioon korjaustarpeen kokonaislaajuutta. Suunnittelijakonsultti toisensa jälkeen on lisännyt työlistalle kustannuksia kasvattavia aiheellisiksi katsottavia toimenpiteitä. Kohteen alkuperäinen suunnittelija on käyttänyt kaikkialla muuntojoustamatonta kivimateriaalia, jota on paljon ja väärissä paikoissa, eikä tämä ole integroinut väli- tai yläpohjiin laajentamisvaraa tulevaisuuden ilmanvaihtotekniikalle. Hankkeen rakennuskustannusarvio ylittääkin tuntuvasti varatun budjetin ja päädytään etsimään tapoja karsia suunnitelmasisältöä.

Arkkitehti suostuu luopumaan kaikista tyylittelyistään ja visuaalisista oivalluksistaan, koska sellaisia ei varsinaisesti tilattu. Rakenne- ja LVI-suunnittelijat eivät tiedä mistä tinkiä, sillä kosteutta ei voi jättää rakenteisiin ja laki määrää ilmastoinnin nykyaikaisesta mitoitustavasta. Puolet kellaritiloista päätetään jättää muutosten ulkopuolelle eikä suurtalouskeittiön laitteita sittenkään uusita. Tarjouslaskentakilpailun voittanut rakennusliike haluaa kuitenkin ansaita työllä eikä alenna hintaansa karsintalistan laajuutta vastaavasti - eikä anna loppusummalleen selitystä eikä erittelyä, vain yhden euromääräisen numeron, jonka perustelu jää arvoitukseksi. Kun tilaaja on aiemmin päättänyt hankkeelle kustannuskipurajan, se on ylitetty siitäkin huolimatta, että käsissä on karsittu rakennussuunnitelma, joka ei vastaa tilaajan tavoitteita. Korjaushankkeelle pannaan piste. Sadalla tonnilla on saatu sentään pari paperimappia konsulttityötä arkistoitavaksi. Harmi ettei sitä voi hyödyntää missään muualla, sillä kaikki rakennukset ovat lopultakin uniikkeja yksilöitä.

Sanomattakin on selvää, että hankkeen osapuolia kiukuttaa ja kirpaisee. Kaiken vaivannäön ja konsulttien palkitsemisen jälkeen tilaajalla on käsissään edelleen alkuperäiset tila- ja kunto-ongelmat. Se on käyttänyt jopa vuosia valmisteluun ja vaihtoehtojen pohtimiseen. Sen omat kiinteistöt ovat lähtökohtaisesti olleet vääränlaisia muokattavaksi ja korjattavaksi - milloin Museovirasto on kieltänyt tilojen nykyaikaistamisen ja milloin pelkkä rakennusvuosi on tietänyt luihin ja ytimiin ulottuvaa kallista kunnostusurakkaa. Uusimman hankkeen karille ohjaaminen on tullut maksamaan tilaajalle vajaat seitsemän prosenttia alkuperäisestä tavoitehinnasta. Rahaa sentään jäi muunlaisille ratkaisuille.

Edellä kuvattu sadan tonnin ”keissi” ei tietenkään ollut arkkitehtitiimille kultakaivos (eniten nettosivat rakennuttajakonsultti ja valvoja). Suunnittelutyön saamista edelsi julkisen hankinnan tarjouskilpailu, jossa huokein hinta - jälleen kerran - voitti. Arkkitehtitiimi tarvitsi kipeästi työreferenssiä, joten kiinteähintainen työsuoritus tarjottiin niin halvalla kuin ikinä kehtasi. Tämä ei alentanut työmoraalia. Intohimoisesti tehtäviinsä suhtautunut duo käytti aikaa suunnittelemiseen yhteensä 20 työviikkoa. Sen aikana ehti tuottaa vaaditut tilaratkaisut, ratkaista kaluste- ja materiaalikysymykset sekä luoda julkisivuille tyyliin sopivan korjatun ilmeen. Tuona aikana suunnitteluaikataulussa pysyminen vaati muu maailman unohtamista ja epäinhimilliseen vuorokausirytmiin sopeutumista. Arkkitehti antoi kaikkensa eikä halunnut tuottaa pettymystä. Uhrausten hinta saattoi olla noin kaksi prosenttia kokonaisbudjetista: niin vähän ettei sillä herunut edes empatiaa, vaikka suunnittelutyötä sinänsä kiiteltiin onnistuneeksi. Eniten jäi harmittamaan, ettei työ konkretisoitunut ja referenssi jäi saamatta.

Tässä edellä kuvailin 1970-luvulla rakennetun tasakattoisen seurakuntakeskuksen remonttihanketta. Jälkiviisastelija toteaisi, että kosteusvaurioitunut, kerrosrakenteinen ja talotekniikaltaan vanhentunut rakennus olisi pitänyt ymmärtää leimata korjauskelvottomaksi ilman suunnitelmakierrosta. Suorakulmaisissa ja siten muuntautumiskykyisissä huonetiloissa ei tavallaan ollut vikaa, mutta ympäröivät rakenteet olivat vialliset, vajaamittaiset tai muuntojoustamattomat. Joitakin vuosia aiemmin Museovirasto taas tyrmäsi suunnitelmahankkeen, jossa samaisen hankkijatahon seurakunnallista monitoimitilaa ajateltiin sijoittaa historialliseen kirkkorakennukseen, mutta tässä tapauksessa rakenteiltaan ehjään ei saanut kajota. Samanlaisia pattitilanteita Suomi on pullollaan - eivätkä kiinteistöjen omistajat voi rakennuksiaan tuosta vain myydäkään.

Mitä arkkitehti oppi tästä tapauksesta? Miltei kaikessa joko tilaajan raha tai Museovirasto ratkaisee. Jos korjausbudjetti on kulumassa joka tapauksessa talo- ja rakennetekniikkaan, ei silloin pidä intoilla arkkitehtuurin takia. Arkkitehtuurilla ei ole sellaista itseisarvoa, että sitä suojeltaisiin tai tilattaisiin hinnalla millä hyvänsä. On hyödyllistä hankkia kustannustietoa valintojen vaikutuksista ja muistaa keskittyä oleelliseen. Järkevä korjaaminen ei voi olla uudisrakentamista kalliimpaa.