Muinaisjäännöksen muodonmuutos

Rakennussuojelu on haastava laji. Pelkistetysti suojeleminen käsittää niitä toimenpiteitä, joilla ylläpidetään historiallista rakennuskantaa, mutta käytännössä suojelun takaa ainoastaan, mikäli suojelukohdetta käytetään jatkuvasti johonkin toimintaan, joka voi toisinaan tyystin poiketa alkuperäisestä. Rakennuksen ylläpitoon eli tässä tapauksessa suojeluun tarvitaan aina tahtoa, voimavaroja ja ymmärtäväinen omistaja - pelkkä suojelumerkintä asemakaavassa eli sateessa seisottaminen vuodesta toiseen ei pelasta kohdetta rapautumiselta.

Pälkäneellä viritellään sangen poikkeuksellista suojeluhanketta. Avoimessa peltomaisemassa Lahti-Tampere-tien pielessä seisova aktiivisessa käytössä oleva kirkkoraunio on saamassa suojakseen lasikatteen, kunhan rahoitus järjestyy ja katesuunnitelma saadaan hiottua kuntoon.

Katottoman keskiaikaisen raunion kattamishanke on osaksi käytännön tarpeiden perustelema. Myöhäiskeskiajalla rakennettu kirkko on raunioasussaankin palvellut kesäjumalanpalvelusten pitopaikkana, vihkikirkkona, konserttitilana ja jopa ulkoilmaelokuvateatterina. Avoimen taivaan alla sateen riski on kumminkin aina läsnä, ja katon puute on aiheuttanut tilaisuuksien siirtämisiä muualle tai perumisia. Katteen puuttuminen on lisäksi jouduttanut kivimuurien rapautumista. Vaikka paikallinen suojeluyhdistys on käyttänyt resurssejaan kivien saumaamiseen, tämänkaltainen ylläpito ei ole pysäyttänyt vaurioitumista.

Miksi raunio sitten pitäisi kattaa nimenomaan lasilla? Eivät kaikki pälkäneläiset suinkaan ole ajatusta nielleet. Pyhän Mikaelin kirkossa oli tavanomainen katto vuoteen 1890 asti, jolloin myrsky sorrutti sen. Paljon aikaisemmin vuonna 1839 kirkko oli hylätty pois käytöstä sen käytyä ahtaaksi seurakuntalaisille. Yhtäkkinen tuhopoltto ei siis ole kattoa hävittänyt, vaan keskiaikainen sakraalirakennus on kantanut raunioasuaan hyvinkin viiden sukupolven ajan. Raunioilme on piirtynyt muistiin niin, että moni haluaisi säilyttää juuri sen, vaikka rakennus katettaisiinkin – siksi lasi.

Pälkäneen kunnan imagonrakentajat ovat toisaalta tiedostaneet lasikatteisen kirkon herättävän kiinnostusta ja tulevaisuuden matkailijoiden huomion. Uuden ilmeen saaneena rakennuksella voisi olla mielikuvituksellistakin käyttöä maamerkkinä, värivalolyhtynä tai historiaan sukelluttavana virtuaalitilana. Hurjimpien tulevaisuuden visioiden vastustajat taas pelkäävät kirkon muuttuvan markkinapaikaksi.

Muutos on kuitenkin vääjäämätön osa kehitystä. Rauniokirkon kohdalla tämä sai vauhtia siitä hetkestä alkaen, kun toiselle puolelle kylää pystytettiin uusi tilava pyhäkkö ja vanha hylättiin. Hylkääminen muutti hitaasti rakennuksen raunioksi, jonka ennallistaminen takaisin kirkoksi ei ole kenenkään intresseissä, ei vähiten varojen puuttumisen vuoksi. Rakennussuojelun näkökulmasta onkin oivaltavaa, että kun lisätään kiviseen muinaisjäännökseen hento lasielementti, tällöin ei totaalisesti muuteta suojeltavan kohteen jo pitkään vallinnutta nykyolemusta.

Aikojen kuluessa muuttuvat myös ne toiminnat, joita varten rakennuksia on rakennettu. Samoin kuin asuinrakennuksia ei voi enää kuvitella ilman peseytymistiloja, sekulaarissa yhteiskunnassa yhä harvempi vierailee kirkkorakennuksissa. Entisistä tuotantolaitoksista tehdään kulttuurikeskuksia ja tyhjeneviin kyläkouluihin muuttaa elämyspalveluyrityksiä. Jos vanhoja rakennuksia halutaan suojella, toiminnallinen muutos pitää sallia. Väkinäinen museointi ei millään mittareilla ole realismia.

Alikyläntie 14, 36600 PÄLKÄNE, puh. 040 - 540 8762
sallapaakkunainen@ark-akkuna.fi

© Arkkitehtitoimisto Akkuna 2018. All rights reserved. Site by Pelismo Oy / p+web®