Mitä väliä on rakennuksen julkisivuilla ulkopuolisille?

Jos minulta kysytään, niin annan kaikille luvan sisustaa kotinsa ja konttorinsa omien mieltymystensä ja tarpeidensa mukaan sikäli, kun ei omisteta niin arvokasta interiööriä, että se olisi virallisesti suojeltu tai muuten historiallinen helmi. Yhtä vapaamielisesti en enää suhtaudu rakennettuun ympäristöön eli siihen, mikä näkyy ulospäin kaikille julkisivuina, kylänraitteina ja maisemina.

Kun matkailijat parveilevat vanhassa Porvoossa ja Tallinnassa mutta tyytyvät pikavisiittiin 1960-luvulla ilmeensä saaneessa suomalaisessa pitäjänkeskuksessa, josta löytyy se yksi pizzeria, vetovoimaeroa selittää pitkälti miljöön esteettisyys. Jos jossakin on kaunista ja tunnelmakin intiimi – tämä on melko kollektiivinen kokemus ilman estetiikan opintoja! -, sinne päädytään ja palvelut seuraavat perässä. Sekavasti, epäyhtenäisesti ja teollisen pelkistetysti rakennetut kylätaajamat ovat meillä yliedustettuina – ja pystyyn kuolleita, koska ohikulkija saa sen kahvikuppinsa nykyään vaivattomimmin valtatien varren taukopaikasta. Mutta siellä missä vanhaa ja kaunista rakennuskantaa ymmärrettiin säästää tarpeeksi, kilisee nyt kassakone.

Vanhan rakennetun miljöön ehjyys ja tiiviys on perua rakentamistavan yhdenmukaisuudesta, eikä sen luomiseen arkkitehti useinkaan osallistunut! Kun vielä kuljettiin jalan tai hevoskärryillä, ei tarvittu megalomaanisia paikoituskenttiäkään, jotka ovat myöhemmin repineet rikki kylänraitit. Ehjien katufasadien takana piharakentaminen sai rönsytä vapaammin, mutta nyt esittelemme individualismimme kaikille kadulta lukien. Ennen ei olisi tullut mieleenkään sijoittaa ikkunalla varustettua käymälätilaa katujulkisivun taakse. Märkätilojen tuominen osaksi huonejakoa muutti joka tapauksessa kertaheitolla julkisivusuunnittelun, kun yksi valittu ikkunakoko ei sopinutkaan enää kaikkiin tiloihin.

Tänä päivänä matkustamme eri maissa ja tuomme taloihimme julkisivuyksityiskohtia, joiden ei voi sanoa kuuluvan paikalliseen rakennusperinteeseen: holvikaaret jäivät jo pois muodista, mutta katetut terassipatiot tulivat tilalle. Valitsemme itse kotiratkaisut valmistalokatalogeista, voimme ostaa rautakaupan pihalta siirtovalmiin grillikodan ja valaisemme tonttimme niin, että tähtitaivas kalpenee rinnalla. Yhä edelleen grynderit vaanivat kuntakeskusten harvoja vanhoja säilyneitä pienen rakennusmittakaavan kortteleita, joille saisi kaavamuutoksen jälkeen pystyttää jotakin tuottoisaa. Koska tuotto ei tule niinkään julkisivuarkkitehtuurista – ja milloin viimeksi kiinteistökehittäjä poti omantunnontuskaa kylänraitin tärvelemisestä? -, sen osuus voidaan hyvin karsia minimiin. Pikkukunnissa ei näköjään tarvita rakentamistapaohjeita silloin, kun tärkeämpää on houkutella veronmaksajia.

Mielestäni arkkitehti saa koulutuksensa ja kokemuksensa perusteella kiistellä makuasioista julkisivujen kohdalla. Koska rakentamisen tapa- ja materiaalivalikoima on nykyään rajaton, mutta julkisissa hankinnoissa suunnittelukin kilpailutetaan, ilman visuaalista ohjausta sekavat miljööt vain lisääntyvät maassamme. Julkisivuindividualismia saa omasta puolestani vapaasti toteuttaa maisemaan avautumattomalla metsätontilla. Siellä, missä minäkin näen ympäristön, haluaisin saada katsella jotakin kaunista ja kohottavaa.